Lunta tulvillaan, on raikas…

Lunta tulvillaan, on raikas…

Nyt ei valiteta, eihän! Ei valiteta aikaisempien talvien surkeutta, joidenkin kesien kalseutta, syksyjen viimoja ja elämän ankeutta. Toppahousut jalkaan, pipo päähän ja kävelysauvat käteen ja menoks. Ellei vallan hiihtämään. Pääasia, että ryhtyy toimeen, tekee sen verran kun voi ja jaksaa. Kenties huomenna jo vähän enemmän.

Palasin Jyväskylästä puhujakeikalta ja seurasin ohessa tuon kumpuilevan kaupungin menoa. Erityisesti pisti silmään nuorten miesten ja naisten määrä. Sutjakoita, reippaita ja päämäärätietoisia menossa jonnekin. Kaulukset pystyssä, kädet taskussa, reput selässä ja ryhdikkäinä.

Kuka polki paksurenkaisilla pyörällä ylämäkeä nousematta kertaakaan pois satulasta.

Totta kai! Kaupunkihan on täynnä eri alojen opiskelijoita, myös liikunnan alalla. Ilme ja ilmapiiri oli nuorekas ja energinen. He olivat matkalla kohti tulevaisuutta, työelämää, ihmissuhteita – mutta myös niiden kipeitä varjoja.

No, minullakin on ollut nuoren tulevaisuus ja on se vieläkin. Vähän erilainen kuin heillä. Olen tavallaan menneen talven lumia, mutta en anna periksi. Enkä katkeroidu ellen jaksa ja pysty niin kuin ennen. Pitää hyväksyä omalle kohdalleen ajatus, missä kaikella on aikansa auringon alla. On aika juosta ja aika  hidastaa askelta. Aika antaa periksi ja aika tarttua toimeen. Aika itkulla ja naurulla. Aika on riidellä ja sopia riita. Aika etsiä ja kadottaa, valittaa ja tanssia.

Mikä aika onkaan meillä juuri nyt? Sopii pohtia rauhassa, ottaa opiksi menneistä ja suunnata katse eteenpäin. Jokainen on joskus nuori ja vahva. Saa ihailla heitä, joilla on se aika. Samalla muistaa, että kaikki nuoret eivät ole vahvoja, eivät jaksa nähdä eteenpäin. He tarvitsevat silloin meitä, joiden sydämissä on heille tilaa. Ja isot korvat kuunnella.

Kun astuu salin ovesta sisään, voi aistia tällaisen lempeän hyväksyvän ilmapiirin, sanoittakin. Kaikille on sopivasti tilaa.

Lämmöllä lumipyryn keskeltä,

Maija Nyman