Oma tila – toisen tila
Avaan salin oven tarkistaakseni, onko väkeä paikalla. Samalla muistutan itseäni, että tänne minäkin kuulun. Pelkkä kurkistus viestittää, että salissa vallitsee mukava tunnelma, jonka saavat aikaa ihmiset, heidän hymynsä ja reipas temponsa. Ulkona paistaa kirpeän kaunis aurinko, ilmassa on jo jonkinlaista talven odotuksen tuntua. Oman pakarani kipupisteeseen saamani kortisonipiikki rajaa rehkimistä joksikin aikaa ja yritän totella määräystä. Pelkkä salissa piipahtaminen tuntuu jo tekevän terää, vaikka minkäänlaista suoritusta en saakaan aikaiseksi tällä kertaa.
Eräs elämänviisaus kätkeytyy sanalaskuun: ”Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin!” Oman tilan tunteminen kestää varmasti läpi elämän, laivamme purjehtii tyvenestä myrskyyn, erilaiset tuulet vievät uusiin maisemiin. Juuri tässä onkin tosielämän makua, kunhan sen hoksaa ja hyväksyy.
Tilamme tuntemiseen kuuluu koko ihminen ja koska kyseessä on jonkinlainen saliblogi, ajattelen keskeisesti fyysistä tilaa. Monen osana on ollut kiertää kipujen kehää jo lapsuudesta saakka. On tultu tutuiksi ja silti kipu aina yllättää ja vaatii veronsa. Yllättävät sairastumiset, kaatumiset, kolarit saattavat hetkessä muuttaa elämän suuntaa, jopa ihmissuhteita. Tähän saumaan tarvitaan heitä, joilla on rautainen ammattitaito antaa tukea ja ohjausta eteenpäin. Heitä tulee kuunnella ja samalla sovittaa ohjeet omiin mittasuhteisiin. Tässä salin laitteiden ohjeet ja Annin tarjoama apu on verraton hyötytekijä tarvittaessa.
Omaa tilaansa ei tulisi arvioida liian tiukasti ja kaavamaisesti. Hyvä ihminen, jousta ja ota päivä kerrallaan. Päivät ovat erilaisia ja niiden viisautta sopii kuunnella. Samalla ei kuitenkaan pitäisi sallia itselleen rimanalituksia ja suklaapatukkaa joka pettymykseen. Rajansa kaikella.
Miten sitten antaa arvoa toisen tilalle? Hän voi olla siinä ihan vieressä, elämämme tärkein ihminen tai etäisempi, sukulainen ja tuttava. Helposti me kerromme toiselle, kuka hän on ja miltä tuntuu. Ja millainen hänen pitäisi olla. Miten huomaamatta saatamme vihjaista läheisellemme, että ’tarttis vissiin sunkin tehdä jottain, kun tuo vatsan seutu on alkanut noin turvota viime aikoina’. Tai ’Et kai sää toista pullanpalaa…?’ Takuuvarmasti viesti ei mene perille oikealla tavalla, vaan raapaisee ikävästi. Huolehditaan toisistamme, mutta ilman vaatimuksia ja piikkejä. Vain hän itse tietää, miltä tuntuu ja missä on heikko kohta.
Positiivinen tsemppaus tuottaa tulosta, pienikin kehuminen antaa potkua jaksaa eteenpäin. Sopii harrastaa erityisesti näin ennen joulun aikaa. Siinä taitaakin olla paras lahja toisillemme.
Maija Nyman